Minulla on kaksi pientä poikaa ja olen vasta viettänyt vuoden erityisluokassa teini-ikäisten poikien kanssa, joten Marjo Heiskasen Idiootin valinta kosketti ja kiinnosti ja ajattelutti aiheensa puolesta.
Idiootin valinta kerii auki äidin ja teini-ikäisen pojan suhdetta. Poika on erityinen; älykäs, kielellisesti lahjakas ja käy huippukoulua. Samaan aikaan poika on hauras ja herkillä sekä ympäristöstä että kodistaan tulevien vaikutteiden kanssa. Pojan äiti on masennuksen partaalla ja menettänyt ne selviytymisstrategiat, joilla hän on aiemmin pärjännyt.
On riemastuttavaa, että Idiootin valinnan poika hoitaa itseään kirjoittamalla. Hän bloggaa ihastumisestaan, koulustaan ja kaupunkilaisarjestaan. Hän julkaisee äitinsä vanhoja kirjeitä ja ruotii niitä. Hän luo henkilöitä, joiden nimissä voi kommentoida kirjoituksiaan. Idiootin valinnasta käy ilmi, että kirjoitetussa nettimaailmassa sujuvasanainen ja rohkea poika on arempi oikeassa elämässä, mutta myös se, että hänellä on netin ulkopuolinen elämä. Poika myös erottaa näiden rajat, ehkä jopa äitiään paremmin.
En tiedä vielä millaisia teinejä pojistani tulee, mutta toivon että minulla olisi kykyä löytää sellainen viestinnän tapa ja kieli, että ymmärtäisimme toisiamme. Idiootin valinnan äidin ja pojan suhteen ongelma ei ole puhumattomuus tai yhdessätekemisen vähyys, vaan mielestäni kyse on yhteisen kielen puuttumisesta. Varsinkin poika haluaa äitinsä kanssa viestiä, äitikin ehkä poikansa, mutta kieli puuttuu. Tästä herää tietysti kysymys, että mitä kieli ja yhteydenpito lopulta ovat.