Kesäsarja kirjoittamistehtävistä (ja niiden tuloksista)

Vuosien mittaan olen osallistunut jos minkälaisille kirjoituskursseille ja virikeiltoihin. Olen myös itse kirjoituttanut luovan kirjoittamisen ja hyvinvointia lisäävän kirjoittamisen merkeissä. Muistikirjoistani löytyy monenlaisia proosan ja runon pätkiä, jotka ovat syntyneet annettujen tehtävien kautta.

Kesän kunniaksi ja iloa antamaan päätin julkaista muistikirjan kätköjen salaisia aarteita ja kertoa niiden syntymiseen johtaneista tehtävistä.

Ensimmäisenä novellinpätkä ”Mörkö”. Se sai alkunsa repliikeistä. Pieni kirjoittajaryhmä heitteli nipun repliikkejä, jotka kirjattiin ylös. Jokainen kirjoitti tarinan, jossa käytti annettuja repliikkejä. Lisähaastetta tulee, jos yrittää käyttää kaikki vuorosanat.

Nimensä novellinnysä sai, kun opetin kahdeksasluokkalaisille novellianalyysiä sen avulla. Pyysin keksimään tekstille nimen ja ”Mörkö” oli heidän yhteinen löytönsä. Minusta se sopii hyvin.

Mörkö

– Ota kiinni, Pim huutaa. Pimeästä lentää kanisteri. Hiki valuu silmiin ja mieleen tulee Aleksis Kiven viimeinen repliikki: ”Minä elän!”
– Oletko varma, että se oli Bob, Pim tiukkaa.
Sillä on helkkarinmoinen­ pinttymä, että sen vosu juoksee vieraissa sillä aikaa kun äijä painaa paskaduunia energiahuolloss­a. Pimin otsalamppu välkkyy äkäisesti luolan seinillä. Tagit kirkuvat varoituksia. Olen tottunut niihin. Pim mutisee käyvänsä soittamassa.
– Joko kävit kaupassa, Pim kysyy luurilta. Se ei osaa peittää kyttäystä arkipäiväisyyks­iin. Vosu todnäk vastaa jotain sapekasta.
– Haista paska! Pim karjuu, rymistelee tikkaille ja sytyttää tupakan jo niiden alapäässä vaikka se on ankarasti kielletty.
Jään yksin alas. Otsalampun patteri on taas loppumassa. Se valaisee kädet, jos ne nostaa näkyviin, mutta ei yhtään pidemmälle. Huokaan. Pomo ei uutta anna.
Syvemmältä lentää kanisteri. Se osuu jalkojen juureen ja tipahdan perseelleni.
– Kuka siellä, huudan pimeään.
– Olen palannut pitkältä matkalta, jokin sanoo hyvin läheltä.
Otsalamppu sammuu.