– Älä irrota!
Sivusta rynnii joku huutaen ja yrittää tavoittaa oven, jonka olen juuri päästänyt liukumaan kiinni. Huutaja tarttuu lasioven metalliseen karmiin, mutta se on liian painava. Ote luistaa ja sormien kärjet puristuvat väliin. Kuuluu lukkiutumisen kumea klonks. Huutaja karjaisee. Hän yrittää raottaa ovea, jotta saa sormenpäät irti.
– Auta nyt saatana!
Yhdessä saamme sormet karmin välistä. Nuori mies pomppii hetken paikallaan, puhaltelee sormiinsa ja kävelee lopuksi edestakaisin tuulikaapissa. Ravistan ulko-ovea. Se on lukossa.
– Ei se aukea, mies sanoo.
Sähköinen avain ei toimi, lukijat ovat sisällä aulassa ja ulkoseinässä. Otan kaulanauhassa roikkuvan tummansinisen lätkän käteen. Avaimen sively ei ovea avaa.
Mies nojaa kopin lasiseen seinään ja katselee ulos virastotalojen ympäröimälle pihalle. Hänellä on vaalea toppatakki, jonka hihansuut ovat pinttyneet harmaiksi. Ylähuulen päällä kasvaa viiksentapaiset ja lipalla varustettu pipo on vedetty otsalle. Välillä mies ravistaa käsiään.
– Sattuuko pahasti?
Mies pudistaa päätään ja katsoo minuun. Hän katsoo yhtä aikaa kasvoihin ja hieman kasvojen ohi kuin ei ilkeäisi olla silmätysten. Kiedon villatakin tiukemmalle, työnnän kädet kainaloihin. Minun piti kipaista pihan yli, nurkan taa kioskille ja takaisin paperitöihin hiljenneeseen toimistoon. Ulkovaatteet roikkuvat yläkerrassa työhuoneessa. Virasto on tyhjentynyt aikaa sitten. Aula on pimeänä. Pihaa kiertävät ulkovalot valaisevat tuulikaappia.
– Kävin kusella ja sillä aikaa vaksi laitto ovet lukkoon. Onks ihan laillista, että sisäovi lukittuu, nuori mies sanoo.
Onneksi vaihdoin saapikkaat jalkaan. Olin käytävässä menossa huopatossuissa, kun käännyin vaihtamaan ulkokengät.
– Sä oot töissä täällä?
– Neljännessä kerroksessa.
– Sossussa?
Miehen katse kapenee ja osuu kuin osuukin silmiini. Hän oikaisee selkänsä ja astuu lähemmäs. Ei ole tilaa väistää. Miehen hengitys haisee tupakalle ja nuorelle ihmiselle. Hampaat eivät vielä ole ehtineet lahota eikä nielu mädätä.
– Kävin siellä lehmähuoran juttusilla. Ootko säkin niitä?
Katson miestä silmiin. Vasemman iiriksen ympärillä on siniharmaa tähtikuvio, oikea silmä on vihreä. Hän on opetellut katsomaan ohi välttääkseen ihmettelyn.
– Vs. sosiaalijohtaja.
– Mistä se vs. tulee?
– Viransijainen.
Mies peruuttaa nojailupaikalleen. Hän tuijottaa pihaa. Pari pulua tepastelee auratulla kentällä, mutta ihmisiä ei näy. Miehen leveät farkut ovat rispaantuneet lahkeesta kantapään kohdalta. Kangas on kulunut valkoiseksi ja reuna on hapsuuntunut.
– Olenkos mä?
– Ai mikä?
Mies havahtuu ja kääntää kasvot minuun päin. Kulmakarvat nousevat kaarina pipon reunaan saakka. Akne kukkii, vaikka mies on varmasti täyttänyt kaksikymmentä. Kädet ovat taskuissa. Hän helisyttää avaimia tai pikkukolikoita. Paikallaan ja äänettä ei voi olla.
– Märehtivä prostituoitu.
Mies nauraa. Hän kokeilee vielä uudestaan molempia ovia.
– Ei sulla puhelinta oo?
– Työpöydällä. Mun piti hakea kiskalta suklaalevy.
Istun tuulikaapin päässä olevalle kapealle patterille. Metalli puree hameen läpi takapuolta. Mies asettuu tuulikaapin toiseen päähän lattialle. Hän nojaa päätään lasiseinään. Toiseen kengänpohjaan on tarttunut purukumi. Se on likaisen harmaa läiskä kantapään kohdalla. Tossujen alla miehellä on harmaat villasukat. Lahkeen alta vilahtaa laiha karvainen sääri.
– Mitä semmonen sossujohtaja tekee?
– Säästää. Raportoi. Tilastoi, sanon ja mielessä käy budjettitaulukot joita olin vääntämässä, kun sain idean kannustussuklaasta. Hieron otsaa sileäksi. Olen saanut kulmakarvojen väliin kestorypyn. – On ns. lehmähuorien pomo.
– Hullun hommaa, mies sanoo. – Miten vitussa täältä pääsee?
– No sillein vitussa, että odotetaan että joku tuolla ulkona huomaa meidät ja tulee auttamaan.
– Et sä ihan tavallinen sossu ole, mies sanoo.
Hän tuijottaa sukkahousujani. Niissä on mustalla pohjalla punaisia palloja. Vedän hameen helmaa alaspäin. Tähyilen pihalle. Pulut ovat lentäneet pois.
– Saaks sulle tehdä valituksen?
Lasken pihan koristepensaat ja valaisimet. Joku on nuokin paikalleen asetellut, hakenut lopputulosta. Ihminen haluaa valittaa. Ikinä ei ole hyvin. Kun valituksesta yrittää löytää punaisen langan, yrittää tarjota ratkaisuja, huomaa että valitus sisältää varsin vähän asiaa. Henkilö haluaa valittaa, ei hän halua, että asia korjataan. Nuori mies ei tajua vastentahtoisuutta ja avautuu.
– Sossu on päättänyt, että mä oon paska. Se juttelee musta mutsin sossun kanssa. Mutsi taas ei luota vittujakaan. Eiks sossuilla ole vaitiolovelvollisuus?
Ihan kuin pihalla juoksisi pikkuinen musta koira. Nousen seisomaan ja siristän silmiäni. Koira juoksee kuono maassa ristiin rastiin pihaa. Sillä on oranssinen huomioliivi. Koputan ikkunaan. Koira kääntyy katsomaan. Se nostaa toisen etujalan ilmaan ja tuijottaa minua. Koputan lujempaa.
– Näetsä jotain?
Nuori mies kampeaa pystyyn ja tulee lähelle katsomaan. Hän rummuttaa lasia. Koira tuijottaa meitä. Äkisti se kääntää päänsä tulosuuntaan. Se vilkaisee meitä vielä, mutta kääntyy ja juoksee pois. Mies hakkaa ikkunaa, otan hänestä mallia ja huudan apua. Piha-aukion reunalta, jonne koira on kadonnut, ilmestyy ulkoilupukuinen nainen. Hän katsoo epäluuloisena meitä. Huidon kuin merihädässä. Nainen ei tule lähemmäs, vaan kytkee haukkuvan koiran hihnaan ja kääntyy pois.
– Jospa se soittaa pelastajat.
– Eikä soita. Ei tommoset koskaan soita, mies sanoo ja lysähtää takaisin lattialle. Takamus ei kestä enää patterilla istumista. Nojaan otsaa kylmään lasiin. Siihen jää meikkivoiteinen tuhru. Mies on laittanut silmät kiinni. En halua, että hän nukahtaa.
– Kun mä olin pentu, me käytiin pikapankissa lämmittelemässä. Silvermaticilla pääsi sisään yhteentoista asti. Kopissa oli samanlainen matto kuin tässä.
Hankaan puhuessani mattoa kengänkärjellä. Siihen tulee pölyttömämpi kohta, mutten ilkeä istua alas. Lattia on kylmä. En halua virtsiittiä.
– Ei se pitemmän päälle pankille sopinut. Poliisit kävi ajamassa meidät ulos ja koulun kautta tuli kaikille kotiin lappu.
Nuori mies hörähtää. Hänellä lienee kokemusta lapuista ja lapunlähettäjistä, poliisistakin.
– Oon ollu töissä mattofirmassa. Rullannu likasia ja tuonu puhtaita tilalle. Paskahommaa.
– Mikäs ei ois, kysyn, vaikka epäilen kuulevani taas valitusta. Jokainen työ, johon olen joutunut, on paskaa. Sosiaalityö on paskahommaa, sen johtaminen paskempaa. Ei minusta budjetinviilaajaa pitänyt tulla, mutta rahattomuus on paskinta.
Nuori mies on hiljaa niin pitkään, että on pakko vilkaista. Hän tarkkailee ilmettäni. Katsoo ja arpoo uskaltaako luottaa. Hän vetää henkeä terävästi ennen kuin kuiskaa unelman.
– Haluisin automaalariks.
– Mikäs estää?
– Tokari. Eikä äiti halua, että mä muutan.
Hymähdän. Mies tulkitsee sen moitteeksi ja napsahtaa kiinni. Hän työntää kädet syvemmälle taskuun. Se on saavutus istuma-asennossa.
– Kyllä sun äiti haluaa, että muutat. Mutta se pelkää, että sä mokaat. Ootko monta kertaa hakenut maalarikouluun?
– En mä oo hakenu.
– Mitä sä oot tehny peruskoulun jälkeen?
– Amiksessa kokkilinjalla, mutta se jäi kesken. Intissä olin melkein kolme viikkoa. Työkkärin kursseilla. Mattofirmassa, vuokratyöfirman kautta. Työttömänä.
– Onhan työkkäri laittanut sut hakemaan kouluun joka kevät. Et ole hakenut maalariks?
Mies kohauttaa hartioitaan ja mumisee toppatakin kaulukseen. Rannekellon mukaan uutiset ovat alkamassa. Kurottelen pihalle, mutta ketään ei näy. Tuiskuinen tuuli huojuttaa pihaa reunustavaa tuijarivistöä. Keinun kantapäiltä päkijöille, jotta vertyisin. Jos olisin yksin, tekisin syvävenytysliikkeitä.
– Haluisiksä tän perseen alle, mies kysyy. Hän on riisunut takkinsa ja ojentaa sitä minulle. Taittelen toppiksen tyynyksi patterin viereen ja istuudun. Reisissä tuntuu veto, mutta pohkeet ja nilkat kiittävät istuutumista. Mies kävelee vuorostaan tähystämässä. Hän taputtaa käsiä vuoronperään edessään ja selän takana. Liike näyttää epärytmiseltä tanssilta.
– Ollaanko näin aamuun asti, hän kysyy.
– Hälytys menee päälle kymmeneltä. En tiiä älyääkö liikkeentunnistin meitä tästä.
– Ei oo sprinkleriäkään, jonka vois laukasta.
Jonkin aikaa heiluttuaan mies palaa paikalleen. Hänen ehdotuksestaan lastaamme laivaa automerkeillä. Mies voittaa. Kun lastaamme laivaa julkkiksilla, joudumme kiistaan onko kirjallisuuspalkinnon voittaja julkkis vai ei. Sivistyssanoilla mies ei suostu laivaa lastaamaan ja vaihdamme kiveen, paperiin ja saksiin.
Kolmannentoista kierroksen kohdalla olen niin keskittynyt peliin, että säikähdän, kun lasiin pääni vieressä koputetaan. Punakka partainen mies on kumartunut toljottamaan minua. Hyppään säikähtäneenä seisomaan, lasin takana mies oikaisee hitaasti selkänsä. Hänen nenänsä on turvonnut pakkasesta ja juopottelusta. Tuuheiden kulmakarvojen alta vilkkuvat ruskeat silmät. Nuori mies kiepsahtaa seisaalleen ja huutaa äijälle toimintaohjeita lasin läpi. Lasi vaimentaa laitapuolen kulkijan tarkentavat kysymykset muminaksi, mutta nyökyttelystä päättelen, että mies ymmärtää. Hän lähtee taapertamaan kioskille päin. Seisomme vierekkäin nenät liki lasia ja seuraamme miehen menoa. Lasi huurtuu kasvojen edestä.
– Kohta päästään pois, mies sanoo ja pompsahtelee laihoilla jaloillaan. Nyökkään. En halua palata yläkertaan näytön kalvakkaan hehkuun.
Ensin lasin taa palaa äskeinen ukkeli ja kioskin myyjä. Seuraavaksi saapuu pari poliisia.
– Vahtimestari. Soittakaa vahtimestari, huudan lasin läpi. Muodostan sanat huolellisesti ja tehostan viestiä huitomalla. Kioskin myyjä kuvaa kännykällä näytöstä. Lopulta päivystävä huoltomies ja siunattu yleisavain saapuvat. Ovi aukeaa ja pyydän avaamaan sisäoven. Huoltomies ei tunnista minua, joten hän ei suostu. Näytän sähköistä avainta ja korostan henkkareiden olevan lompakossa työhuoneessa.
– Sielä on hälyt päällä. Saadaan vartijat riesaksi, sanoo huoltomies ja vilkuilee poliiseja. Puren hampaat yhteen ja puserran hymyn poskille.
Hälinän keskellä nuori mies vetää takin niskaansa ja menee ulos. Hän pummaa tupakkaa kioskin myyjältä ja kävelee pihan yli omille teilleen. Tuijarivin päässä hän kääntyy ja nostaa kättä. Vastaan tervehdykseen ja keskityn ovijupakkaan, vaikka mieli tekisi juosta perään, kysyä edes nimeä.
Tuulikaappi on syntynyt kirjailija Mari Mörön verkkokurssilla. En muista tehtävänantoa kokonaan, mutta ainakin kirjoittajan piti sijoittaa tapahtumat suljettuun tilaan. Sen sai tietenkin ymmärtää haluamallaan tavalla, joten minä laitoin kaksikon tuulikaappiin.
Verkkokurssit ovat loistava tapa treenata kirjoittamista. Niillä palautetta saa sekä ohjaajalta että kanssakurssilaisilta, tehtäviä voi kirjoittaa, lukea ja palautetta antaa silloin kuin itselle parhaiten sopii ja ennen kaikkea koko ajan tulee kirjoitettua jotakin, kun tehtävät vaihtuvat esimerkiksi kuukausittain.
Myös kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä hyödyntävät ryhmät sopivat hienosti verkkoon. Itse olen osallistunut Maaseudun sivistysliiton verkkoryhmään ja se toimi erinomaisen hyvin. Toivon, että joskus pääsen itsekin ohjaamaan verkkoryhmiä.