Kotona minulla on poikkeuksellisen puhelias kaksivuotias. Hän riemuitsee kielestä ja samalla me muut perheen jäsenet saamme nauttia suomen ihmeistä. Hän käyttää ja kokeilee kieltä rohkeasti ja keksii omia sanojaan.
Esimerkiksi hummuttaminen on sitä, että hän tulee halaamaan ja hieroo nenäänsä halattavan naamaan. Hänen mukaansa sisiliskot sisittävät heinikossa. Paha mennä väittämään vastaan. Hänellä on myös hassu tapa lisätä sanojen perään p-äänne: ”Äitip. Minne isi menip?”
Kieli-ilottelusta muistin erään yötehtävän kirjoittajaryhmästä. Ohjaaja kehotti miettimään suomen kauneimman sanan. Perusteena sai olla äänneasu tai sisältö, sai myös yrittää yhdistää nämä.
Aamulla jaoimme pohdintojen tulokset. Sanoja ja perusteluita oli kaikenlaisia. Minusta kauniita sanoja olivat mm. paprika, raparperi ja rupikonna, koska ne silittävät suuta sanottaessa. Kaunis sana, joka sekä kuulosti minusta hellältä että tarkoitti tärkeää asiaa oli yhteys. Kosketti, kun toinenkin kirjoittaja oli päätynyt kanssani samaan tulokseen. Yhteys on korkealla kauneimpien sanojen listalla edelleen.
Mikä sinusta on suomen kaunein sana?
Täydennyskommentti: sanaleikkiä on myös blogin nimi. Ihkunaabeli viittaa tietysti inkunaabeliin eli kehtopainatteeseen eli kirjanpainannan alkutahteihin ja ihkuun eli ihanaan. ”Ihq” on mainio ilmaus, ihanaahan kieli ja sillä leikkiminen on.