Ohjaan syksyllä muisteluryhmää Mikkelin Setlementti ry:n Sentraalissa. Maanantai-iltaisin ryntään päivätyöstäni kuuntelemaan muisteluksia lapsuudesta sodan aikana ja keskellä. Tapaamisen aluksi sovimme mikä on päivän teema. Yleensä se on noussut jo edellisen kerran sisällöistä. Kysyn muutaman alustavan kysymyksen ja käynnistän tallentimen. Kotona litteroin tarinat muistiin.
Tähän mennessä olen oppinut ensinnäkin, että meillä jokaisella on oma äänemme myös muistellessa. Jokainen muistaa omalla tavallaan eikä yksi tapa ole toista parempi. Joku muistaa tarinallisemmin kuin toinen, toinen lisää ihmisten repliikkejä enemmän kuin kolmas. Neljäs muistaa aistikokemukset ja lapsen uteliaan ihmetyksen uusien sanojen ja outojen tapahtumien keskellä.
Toisekseen olen oppinut, että muistaminen tekee hyvää. Moni ryhmän jäsenistä on muistellut aiemminkin, kirjoittanut muistelmat tai historiateoksen, ollut ehkä kokemuksistaan haastateltavana. Muistelu ei kuitenkaan ole tullut valmiiksi, vaan edelleen innostaa. Eräs ryhmän jäsenistä sanoi: ”Nää muistot ei tulleet nuorena mieleen, vasta vanhana alkoivat tulla mieleen.” Toinen aloitti muisteluksensa: ”Vahingokseni muistan niin tarkasti. Se on niin elävää elämää.”
Olen lähtenyt muistelulaivan kyytiin ajatellen, että on väkinäistä yrittää kääntää ruoria presiis haluamaansa suuntaan. Kapteeni on muistaminen, minä pidän perää eli huolehdin aikatauluista, kirjaamisesta sekä julkaisun toimittamisesta. Tai kuten asian voisi myös ilmaista: muistelukset ovat kuin muovailuvahaa, joista muotoilen teosta ilman tarkkaa tietoa lopputuloksesta ja vahaa jatkuvasti kerryttäen.
(Ryhmä toteutetaan Etelä-Savon taidetoimikunnan ja TAIKEn hankerahoituksella. Sentraali on avoin kohtaamispaikka ikäihmisille. Tarkoitukseni on kirjoittaa Ihkunaabeliin työn eri vaiheista ja viisaista ryhmäläisistäni.)