Koeta kirjoittaa mahdollisimman huonoa tekstiä. Tai kirjoita tekstiä, johon sisällytät tahallisia tyylirikkoja. Näitä molempia on tullut kokeiltua kahden eri kouluttajan ohjauksessa.
Huomasin etten osaa kirjoittaa huonoa tekstiä. Tämä ei tarkoita, että kaikki mitä kynästäni suollan olisi priimaa, vaan sitä että heittäytyminen kehnoon kieleen on minulle vaikeaa. Ylipäätään taidan vain yhdenlaista tyyliä eikä se oikein passaa! Haluaisin osata ja yritän opetella, koska haluan taitaa monenlaisia eli kaikenlaisia tyylejä.
Menestys toisessa tehtävässä ei ollut sen kummempi. Kirjoitin tekstin, sisällytin siihen viisi mielestäni ilmeistä tyylirikkoa ja olin varma, että muut kirjoittajat löytävät ne samantien. No, eivät löytäneet eli ei se minun tyylini niin eheä ole, että sieltä tietoiset rikot loistaisivat kuin täysikuu elokuun sydänyönnä.
Tämä oli minulle vaikea tehtävä, toivottavasti sinun kokemuksesi on valoisampi ja virike innosta sinua kirjoittamisen pariin. Minäkin sain molemmista tehtävistä aihioita työstettäviksi ja tuosta jälkimmäisestä tehtävästä syntyi oheinen novelli. Tahalliset tyylirikot on poistettu.
Viitostie
Drive in -kaista on tukossa. Jonossa humisee seitsemän tila-autoa ja katumaasturia. Pakokaasukiehkurat valuvat ”Sammuta autosi odotuksen ajaksi” -kyltin mainosvalossa. Ajattelen säästäväni aikaa, parkkeeraan ja juoksen tihkusateessa ravintolaan. Pikaruokailun metakasta huolimatta päätän odottaa eväitäni lämpimässä ja kuivassa. Blondattu neitonen ei ylläty, kun pyydän ruuan mukaan.
– Hetkinen, olkaa hyvä, hän sanoo kuulokkeeseensa samalla, kun rahastaa minut.
Loikin pussukoineni autoon ja käännän keulan kohti pohjoista, kuten tekevät tuhannet muutkin. Valkkaan radiosta epäkaupallisen kanavan, jonka tahdissa hylkään märän kivikylän. Äiti soittaa. Varmistaa, että olen päässyt matkaan. Hän laskeskelee ajoaikaa, sopii treffejä. Pidätän kärttyisyyttä ja muistutan, että ajokeli on huono. Lupaan soittaa lähempänä.
Huomaan auton edelläni vähän ennen Lahtea. Olemme ajaneet pitkään peräkkäin. Vihreän farmari-auton takalasiin on liimattu sateenkaaritarra. Muistan joskus katsoneeni jenkki-sarjaa, jossa yhden jakson keskeinen tarina kiertyi tarraan. Lapsi oli sen valinnut ja äidin luvalla autoon liimannut. Isä rapsutti sateenkaaren irti, ettei kukaan saa heistä väärää mielikuvaa. Tunnen monta sellaista isää, ja äitiä.
Päätän ajaa farmarin rinnalle ja selvittää millainen perhe autossa matkustaa. Ohituksen ja tarkkailun sotkee rännäksi muuttunut sade. Ehdin havaita jonkun tai jonkin takapenkiltä, naiskuljettajan ja mahdollisesti turvaistuimen pelkääjän paikalta. Koukkaan auton eteen ja yritän luoda kokonaisuutta havainnoistani. Äiti ja kaksi lasta? Äiti, lapsi ja koira? Täti, kummipoika ja kissa? Radiossa Ramones laulaa lemmikkieläinten hautausmaasta. Isä piti kappaleesta.
– Olis se hirveetä joutua elämään uudestaan, isä sanoi ja nauroi yskäkohtaukseen saakka.
Huvittelen kuvittelemalla takana ajavan farmarin henkilöt. Autoa ajaa nuori nainen, joka hankkii elantonsa Alepan kassalla ja piirtää kaiken vapaa-aikansa. Etupenkillä nukkuu turvaistuimessa veljenpoika, joka pitää toimittaa Vääksyyn lapsen äidille viikonlopun viettoon, kun veli ei juuri nyt pysty. Takapenkillä nukkuu krapulaansa miesystävä, omasta mielestään väärin ymmärretty nero. Äijä on vähän liian vanha ja dekadentti naiselle, mutta hilpeää seuraa parin kaljan jälkeen. Nainen on päättänyt, että seuraavalla ABC! -asemalla, kun mies menee vessaan, hän pakenee pikkupojan kanssa ja viettää sangen onnellisen viikonlopun Vääksyssä ex-kälynsä kanssa.
Hymyilyttää, olen hyvä keksimään. Vilkaisen taustapeiliin. Takana tulevasta farmarista tuijottaa joku kiikareilla suoraan silmiin. Panikoin ja kurvaan Renkomäkeen, mutta niin kurvaa perässä tuleva autokin. Liikenneaseman pihassa se sentään valitsee ruudun etsimiseen vaihtoehtoisen reitin ja tajuan ylireagoineeni.
Farmari pysäköi lähelle. Odotan autossa oloani tasaten ja vakoilen, kun autosta nousee kolme nuorta miestä. Yhdellä on kuin onkin kiikarit kaulassa, mutta ohikulkijoiden tarkkailemisesta ei ole tietoakaan. Takapenkiltä nouseva kaveri viikkaa vilttiä, jonka alla on ilmeisesti pötköttänyt yhteisen matkamme ajan. Naiseksi luulemallani kuljettajalla on musta kokoparta ponnarin parina. Vaatteista päätellen kolmikko on menossa kalalle tai bongaamaan.
Käyn ostamassa termosmukillisen kahvia ja kurvaan valtatielle. Radiossa keskustellaan talveen varustautumisesta ja sen jälkeen dekkareista. Ei tällä mielikuvituksella kannata niihin tarttua ollenkaan. Naurattaa, kun tuttu farmari kiihdyttää edelle Lusin suoralla. Moottoritien jälkeen valtatie tuntuu kärrypolulta, paitsi uusituilta kohdiltaan. Farmari tuikkaa hitaammista ohi kaikissa mahdollisissa paikoissa ja pian se katoaa näkyvistä. Kuski varmaankin vaihtui pysähdyksen yhteydessä, kun alkoi matka taittua. Äiti soittaa. En vastaa, mutta laitan viestin, jossa kerron ajetut ja jäljellä olevat kilometrit.
Juvan keltainen toteemipaalu saa minut pysähtymään. Valkkaan äidille tuliaisiksi naistenlehtiä. Käsityölehteä en uskalla ostaa, kun neulominen on kielletty sydänvaivojen vuoksi. Tekevät kädet joutuvat tyytymään toisten tekemisten rääpimiseen. Tajuan, että vieressäni seisoo lehtiä selaamassa tuttu parrakas ponihäntämies.
– Et sä kerkee mitään ristikoita väsäämään, sanoo paikalle saapuva kaveri. Viltinviikkaaja, olen tunnistavinani. – Eiks toi oo aika epämiehekäs harrastus? Ei ainakaan mikään kissamagneetti.
– Joko mennään? Onks Niko missä? partasuu sanoo ja valitsee ristikkolehteä häiriintymättä. Niko tulee puolen kilon irtokarkkisäkin kanssa ja protestoi äänekkäästi ristikkolehden ostamista. Tajuan tuijottavani ylähyllyn pornolehtiä.
– Sä oot ajovuorossa, partasuu sanoo ja lähtee kassalle päin.
– Nyt se istuu loppumatkan nenä kiinni ristikossa ja vaatii miettimään, mikä on riekon sukua. Seitsemän kirjainta, vittu.
Poimin äidille ristikkolehden. Isä niistä taisi enemmän tykätä. Tankatessa ajattelen hellästi ristikoita ratkovaa kolmikkoa farmarissaan. Huomaamattani alan hyräillä. Kehittelen romaanin aloitusta. Mitä tunnet, kun valtatiellä lumisateessa huomaat, että sinulla ja edellä ajavalla on ollut sama reitti viimeiset viisisataa kilsaa? Radiossa Katri Helena pyytää tähtitaivasta ja valoa. Ennen rekkakuskit väläyttivät vilkkua, kun oli tilaa ohittaa. Nyt kiihdyttävät puskuriin kiinni, minkä rajoitin antaa myötä.
Räntäsade on lumistunut matkan aikana. Oikeastaan se on tuisku. On pimeää ja itkettää. Isä olisi halunnut lapsenlapsia, olisi vienyt heitä sieneen ja katiskalle. Toivon Nikolle, Viikkajalle ja Partasuulle turvallista matkaa nyt ja vastakin. Sellaisia tyttärenpojat olisivat voineet olla.
Iisalmen liikenneasema on rakon sanelema pysäkki. Liukuovissa tulee vastaan tuttu kolmikko. Moikkaan vaistomaisesti. Miehet vilkaisevat toisiaan. Pelkään, että nauravat, mutta en kuule mitään. Sukellan vessan suojaan. Peilistä tuijottaa punastunut nainen. Pesen käsiä, kunnes häpeä raukeaa niskasta. Soitan äidille. Lupaan olla sairaalan kappelissa vartin päästä.
(kirjoitettu alunperin marraskuussa 2011)