Enemmän kuin käsialaa

Melkein seitsemänvuotias lapseni sukeltelee kirjaimien piirtämisen maailmaan. Poikanen on osannut lukea jo toista vuotta, mutta kirjoittaminen ei ole juuri kiinnostanut. Nyt hän haluaisi urakoida kotitehtävät nopeasti kiinnostavampien askareiden alta, joten poika piirtää ensin i:n viivat koko riville ja painaa pisteet päälle lopuksi. Sama juttu a-kirjaimen kanssa. Ensin rivillinen pyöreitä mahoja ja lopuksi viivat. Ei ehkä aivan niin kirjoittamiseen harjaannuttavaa, kuin tehtävää laadittaessa on ajateltu.

Ekaluokkalainen toimessaan.
Ekaluokkalainen toimessaan.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli elokuussa 2012 kiinnostava artikkeli käsinkirjoittamistaidon katoamisesta. Hyvästit harakanvarpaille kertoi muun muassa, että isojen, pienien ja tyyppikirjaimien opetteleminen tuottaa tuskaa monelle koululaiselle. Siksi tyyppikirjaimien eli kaunokirjoituksen opettamisesta ollaan valmiita jopa luopumaan. Näin henkilökohtaista sidosteista käsialaa ei enää koulussa oppisi.

Hyvästit harakanvarpaille -artikkelissa aivotutkija Kiti Müller kertoo, että käsi ja käden motorinen liike ovat ajattelun taidoille äärimmäisen tärkeitä. Se tiedetään, että käsinkirjoittaessa kaikki aivojen alueet aktivoituvat ja kaikki muistit ovat käytössä. Näppäimistö typistää ajattelua. Tuntoimpulssi kynästä ja paperista jää pois.

Lukiota edeltävänä kesänä pienensin käsialani. Olin aina tehnyt suuria sotkuisia kaaria, mutta lukion aloitin pienin, säntillisin kirjaimin. Muistan kuinka vierustoveri sitä ihmetteli. Iltaisin kättä pakotti, mutta en antanut periksi.

Käsiala pysyi pienenä vuosikausia. 29-vuotiaana uuvuin vakavasti töistä ja masennuin. Purin pahoinvointiani muistikirjoihin ja eräänä syysiltana ystävien mökillä kynttilänvalossa entinen käsiala palasi. Olenko pienentänyt itsenikin? kirjoitin rennosti kynää kuljetellen.

Hyvästit harakanvarpaille sivuaa lyhyesti grafologiaa, mutta ehkä artikkeliin olisi voinut hakea vielä kirjallisuusterapeuttisen näkökulman. Kirjallisuusterapian opintojen aikana käsin vai koneella -kysymystä sivuttiin monta kertaa. Asian naulaavaa näkemystä ei ole, jos koneella kirjoittaa sujuvasti, ajattelematta, antaa mennä vain. Mutta kynän kautta voi nopeastikin saada yhteyden sydämeen ja sieluun, tiedostamattomaan. Itselle jo pelkkä käsialan muutos antoi oivalluksen, joten olen suosittanut ryhmissä kynällä kirjoittamista. Näppäimistön jälki peittää tunnetilan helpommin ja itselle epämieluisan sisällön voi nopeasti deletoida.

Minua kiusattiin koulussa yhdeksännellä luokalla. En kelvannut ryhmään tai ryhmiin, joihin olin ennen kuulunut. Olin vääränlainen. Ajattelen nyt, että käsialan pakottaminen oli myös itsen muotittamista. Jotta olisin oikeanlainen.

Share

Vastaa