Ajattelin: Jos ISOsta tehtäisiin elokuva, olisi Anni Kantto sen alussa kirjaviin telttoihin pukeutuva lihava nainen, jonka kasvot saisivat rauhassa kiiltää. Kun katsoja tutustuisi häneen tarinan myötä, muutettaisiin myös hänen ulkonäköään meikillä, kampauksella ja tyylikkäillä vaatteilla. Häntä kohennettaisiin ulkoisesti siksi supersankariksi, joka hän oli jo tarinan alussa.
Ajatus suututti ja suretti. Hävettikin.
Pekka Hiltusen kirjoittama ISO on erikoinen kirja. Se kertoo ylipainoisesta naisesta, lihavuustiedosta ja terveydestä, mutta ennen kaikkea se kertoo ajattelemisesta, tuntemisesta ja kyseenalaistamisesta. ISOssa on tietoa oppikirjaksi asti. Oikeasti niin paljon, että kaipasin alaviitteitä. Ne olisivat ehkä jopa sopineet kokonaisuuteen. ISO on kuitenkin romaani ja vaikuttava sellainen.
ISO liikuttaa ja vavahduttaa. Kirjassa ei ole kysymys pelkästään lihavuudesta, vaan se tavoittaa jotain oleellista tästä koulutusta ja tietoa ihannoivasta yhteiskunnasta, jonka pinnan raaputtaminen tuo esiin yksisilmäistä kategorisoimista, toisten yläpuolelle asettumista, tuomitsemista.
Anni Kantto on superihminen. Hän on älykäs ja koulutettu, huomiokykyinen ja analyyttinen. Anni myös tuntee isosti ja on läsnä tunteilleen. Hän ymmärtää ihmistä ja ihmisen toimintaa. Hän on vakaa, näkee kauneutta ympärillään ja tuntee itsensä seksuaalisuuttaan myöten. Anni on myös lihava ja koska vallalla on myytti, jonka mukaan läski on merkki löyhästä itsekurista, tyhmyydestä, saamattomuudesta, sairastelusta ja ennenaikaisesta kuolemasta, hän on myös työtön, parisuhteeton ja järjettömän yksinäinen.
Tavallaan ISO on surullinen puheenvuoro ihmisyhteiskunnan kyvyistä ja kyvyttömyydestä. Onneksi kirjassa kuitenkin on voimaa, joka rauhoittaa hätääntynyttä lukijaa.