Sanat minussa syvemmälle kuin kuvittelisi

Koulutuspäivä päiväkirjatyöskentelystä ja omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta oli hieno. Se täytti odotukset, vaikka en ainakaan heti päiväkirjan kirjoittamiselle syttynyt. Suunnitelman sentään jo tein. Ja sen verran innostuin, että tuttu kirjailija sai kekrilahjaksi työnohjauksellisen pussukan, jonka sisään kirjoitin tehtäväkortteja muun muassa koulutuspäivän annin perusteella.

Olin pohtinut jo ennen koulutuspäivää ruumiillisuutta ja kirjoittamista. Olin tullut siihen tulokseen, että toimin usein vastoin kehoni viestejä. Tässä ei ole mitään liian dramaattista. Tietänet itsekin miltä kropassa tuntuu ennen hankalan, lykkäytyvän asian hoitamista, ennen toimintaan tarttumista. Joskus on helpompi tarttua toimeen kuin tunnustella tuntemuksia, niin hankalia ne voivat olla.

Tällaisia asioita on monessa mittakaavassa. Esimerkiksi haen jotakin työpaikkaa, vaikka koko ruumiintunto karjuu, että se ei ole kutsumukseni. Hoitaisin työn hyvin ja olisin työnantajalle ihan ok rekrytointi, mutta en olisi kutsumuksen parissa. Pienempää mittakaavaa voisi edustaa esimerkiksi sukujuhlat. Sinne on ihan kiva mennä ja sukulaisia on ihan kiva tavata, mutta etukäteen kroppa on puolustuskannalla ja se tarttuu mieleenkin.

Tottakai fyysisiä viestejä voi koulia ja kasvattaa itseään (Voiko??), mutta ajattelen että tunteiden kehollisuudesta on ensin tultava tietoiseksi. Henkilökohtaisesti on ollut vaikea myöntää miten fyysinen ihminen olen ja olen haaveillut olevani viileän analyyttinen. Mutta kun en ole.

Päivi Kososen pohdinnat omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tekivät tällä taustalla suuren vaikutuksen. Ensinnäkin hän halusi nostaa voimaantumisen rinnalle käsitteen haurastuminen. Hän tarkoitti tällä oman haurauden myöntämistä ja läsnäoloa itselle. Se mitä olen voimauttamisesta oppinut Miina Savolaisen valokuvamenetelmän yhteydessä tukee Päivi Kososen ajattelua. Rehellinen voimaantuminen ei ole keltään pois ja sen on ennen kaikkea myös haurautta, herkkyyden voimaa.

Kosonen ohjaa luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmiä. Niissä yhdistyy itsetuntemus ja sanataide. Hänen ryhmissään on tavoitteena kirjoittaa oman sisäisyyden, ruumiillisen tuntoisuuden ja tietoisuuden läpi. Pääpaino on turvallisessa ja luottamuksellisessa tämänhetkisyydessä, josta käsin mennyt ja tuleva avautuvat uudestaan.

Päivi Kosonen onnistui sanoittamaan pohdintojani. Ensin on tuntu ja tuntoisuus, joita seuraa sanat ja tietoisuus. Jos uskaltaisin, väittäisin että jotain on pielessä, jos sanat tuntuvat vääriltä, valheellisilta tai varastetuilta. Tätä toivon voivani kirjoittamalla tutkia. Ehkä sitten uskallan väittää.

Share

Vastaa