Tänään tunnen kiitollisuutta ihmisen viisaudesta mitä tulee kirjoittamiseen.
Eilen Onnenongintaa-tapahtumassa kohtasin ihmisen, joka kertoi kirjoittamisestaan. Päiväkirja ja kirjeenvaihto olivat kuuluneet hänen elämäänsä vuosikymmenet. Tämä on ihailtavaa, mutta asian kauneus ja viisaus paljastui, kun hän mainitsi miten oli hyödyntänyt kirjeitä ja päiväkirjoja itsen hoitamisessa.
Päiväkirjoja hän oli kirjoittanut aina. Erityisesti vaikeissa elämänvaiheissa kirjoittaminen oli helpottanut oloa ja auttanut jaksamaan. Myöhemmin, elämäntilanteen muututtua oli päiväkirjaan palaaminen palkinnut. ”Minä selvisin siitä” ja ”Ai noin ajattelin asiasta” ovat suoria lainauksia. Kannatteleva oivallus syntyi, antoi voimaa ja lisäsi itsetuntemusta.
Kirjeenvaihtotarina liikutti. Hän kertoi kirjoittaneensa kirjeitä saman ystävän kanssa neljä vuosikymmentä. Jossakin vaiheessa, jo vuosia sitten, he olivat vaihtaneet kirjeniput eli palauttaneet toistensa kirjeet takaisin. Omien kirjeiden lukeminen oli ollut valaiseva kokemus. Rivien välissä oli paljon sellaista mitä ei vastaanottaja ehkä hoksannut, mutta se oli tallessa, löydettävänä kirjoittajalleen paljon myöhemmin.
Kiitin lämpimästi jakamisesta. Kehotin jatkamaan kirjoittamista ja itselle luontaista kirjallisuusterapeuttista prosessia. Ehdotin, että tulevaisuuden itselle voisi kirjoittaa rakkauskirjeen. Vaikka vuoden päähän ja antaa sen ystävälle postitettavaksi. Tai itselle talteen. Ei sen monimutkaista tarvitse olla.
Olen aiemmin avautunut ongelmistani päiväkirjan kirjoittamisen suhteen. Eilisen kannustamana täytyy kaivaa päiväkirjakirjoittamisen koulutuksen muistiinpanot esille ja yrittää uudelleen. Ja vaikken löytäisi vieläkään itsestäni päiväkirjan kirjoittajaa, paljastui kuitenkin taas, miten ihmeellinen voima kirjoittamisella voi olla.