Sattumista

Menemättä yksityiskohtiin on pakko myöntää ja sanoa ääneen, että olen tiukilla. Ruuhka kaikessa on osin itse järjestettyä, osin sattuman järjestämää (elämää?). Joka tapauksessa stressaa ja uuvuttaa.

Tänään aamupäivästä keksin tarttua kynään. Kai sitä kirjallisuusterapiaohjaaja voisi joskus taikojaan käyttää itseensäkin, eikö vaan? Kaivoin netistä pantoumin kaavan ja aloin kirjoittaa. 

Olen väsynyt ja surullinen/ Suren menetettyjä asioita/ Ja olen väsyttänyt itseni/ etten surisi, väistän kipua

Suren menetettyjä asioita/ Lyhistyn, laahustan elämän läpi/ etten surisi, väistän kipua/ pysyttelen reunoilla, katveissa

Lyhistyn, laahustan elämän läpi/ Pahinta kaikesta olisi olla katkera ämmä./ pysyttelen reunoilla, katveissa/ Teen pahaa, kun en pyristele, en antaudu

Pahinta kaikesta olisi olla katkera ämmä./ Ja olen väsyttänyt itseni/ Teen pahaa, kun en pyristele, en antaudu/ Olen väsynyt ja surullinen

Pantoumini on nopea purkaus ja ajatustahdistin. En varmasti olisi palannut paperiin enää koskaan, ellen olisi sattumalta nostanut katsetta työpöytäkirjastoni kirjojen selkämyksiin ja tarttunut kaikkea sattuu -teokseen (Teoksen nimi kirjoitetaan tosiaan pienellä alkukirjaimella. Sen ovat toimittaneet Hetemäki, Raento, Sariola sekä Seppä ja kirjan on kustantanut Gaudeamus 2015.) En tiedä, mistä kirja on meille tullut ja tänään tartuin siihen ensimmäistä kertaa.

Ruuhkaani kuuluu myös kipu kirjoittamattomuudesta. En kirjoita tai jos kirjoitan, tiedostoon tallentuu jotain ihan muuta kuin piti. Kaikkea on liikaa ja aikaa liian vähän. Aiemmin tällä viikolla sain myös hylkykirjeen, mikä ei varsinaisesti kohottanut tunnelmaa. Kaikkea sattuu -kokoelmassa (En pysty kirjoittamaan nimeä pienellä!) on Vesa Haapalan essee Kirjailijan inspiraatio. Haapala kirjoittaa esimerkiksi: ”Kirjoittaminen (runous kirjallisuutena) merkitsee minulle repaleista, olemassaoloni perustaa muodostavaa alustaa, jonka toisinaan tunnen pitkäkestoisen pakottavana kuin se olisi valtava suisto, jonka lävitse joudun matkaamaan. Toisinaan se taas häivähtää taustalla kuin lähiön pelto, mitätön kappale joutomaata. Olipa kirjoittaminen kumpaa hyvänsä, se on osa identiteettiäni ja olen siinä pääsemättömissä.” Luin pätkän uudestaan ja uudestaan. Voi kuinka olenkaan toivonut, että voisin olla kirjoittamatta. Voin laittaa kirjoittamisen telakalle joksikin aikaa, mutta tauko loppuu aina siihen, että aivot pullistuvat otsaluun kohdalta ja paine helpottaa vain kirjoittamalla. Haapala antaa minulle sanoja käsitellä sattumista. Kirjoittaminen on osa identiteettiäni, enkä pääse siitä irti.

Haapala kirjoittaa myös kirjoittamisen kehyksistä ja inspiraation tekniikoista. Kyse on siitä, että kirjoittaminen alkaa sujua, kun sille on jokin kehys. Ja inspiraatio taas syttyy yleensä kirjoittamalla eli tekemällä työtä kielen, sanojen ja lauseiden kanssa. Haapala pitää myös rajoitteita ja kirjoittamisen sääntöjä inspiraation lähteinä. Lukiessa ajattelin tietysti aiemmin päivällä kirjoittamaani pantoumia, joka antoi raamit, mutta myös laittoi tekemään.  Tiivistäen, koska sattui, tapahtui sattumia. Koska ruuhkaan jumittaminen ei pitemmän päälle kannata, annan itselleni tehtävän: kirjoitan pantoumin kerran viikossa ja julkaisen sen Ihkunaabelissa. Muoto on annettu, tavoitteena on ruuhkan helpotus tai edes muistiinpaneminen. Jotta en unohtaisi näitä oloja ja jotta ruuhkallakin olisi merkityksensä.

Share

Vastaa