Jakamisen ihme

Sanailin aiemmin dialogisesta kirjoittamisesta. Jaoin linkin kavereilleni facebookissa ja sain muutamia loistavia kommentteja. Useammalla upealla naisella oli kokemusta dialogista itsen kanssa ja siitä miten se nostaa pintaan ei mieluista ainesta eli sielun syvyyksien kuonaa ja paskaa. Yhdellä oli kokemus romahduksesta. (Eli myönteisyysvaatimus tehtävän yhteydessä on itse asiassa turvallisuusmääräys.)

Tekstini herättämään keskusteluun osallistuessa koin oivalluksia. Teennäiseltä tuntunut kirjoitus asettui raameihin ja yksityiskohdat saivat uusia merkityksiä. Tuotoksen ja sen aiheuttaman ärtymyksen jakaminen veivät eteenpäin kohti voimaantumista.

Kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä hyödyntävissä kasvuryhmissä on tärkeä rakentaa luottamuksen ilmapiiri, jotta jokainen osallistuja uskaltaa oman tekstinsä jakaa. Minulla on ollut joskus ryhmiä, joissa jakaminen ja keskustelu alkavat vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa, jos ollenkaan.

Ensimmäisellä kerralla, kun into jakaa viivästyi, syyllistin itseäni. Piehtaroinnin jälkeen tajusin, että ohjaajana pitää luottaa myönteisyyteen ja antaa ryhmän kehittyä omaan tahtiinsa. Myös ryhmästä, jossa tekstien jakamista ei juuri ollut, tuli kiittävää palautetta. Eli kirjoittaminen itsessään antaa iloa ja voimaa. Ajattelen, että myös jakamisen vapaaehtoisuus sekä yksityisen tilan kunnioittaminen voimauttavat. Mahdollisuus on sanoa ”ei” jakamiselle on tärkeää.

Kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä jokainen kirjoittaaa yhteisestä tehtävänannosta oman tekstinsä. Kun ryhmään ja sen tukeen voi luottaa, uskaltaa tekstin lukea ääneen yhteisesti ihasteltavaksi ja keskusteltavaksi. Kirjoittaminen kertaantuu ja sen voima kasvaa. Se on pieni ihme, joka kerta. Kasvuryhmä on parhaimmillaan kuin joukkoistettu kirjoittaja, lukija ja tulkitsija.

Share

Vastaa