Tulossa kirjailijan superpäivä – salamatkustajille jotain jo etukäteen

Tuomisen Taija, joka on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, sanoo jotenkin niin, että ihminen haluaa olla salamatkustajana toisen elämässä. Olen ymmärtänyt tämän niin, että kun ensi tiistaina menen kertomaan Varkauden kirjastoon miten minusta tuli esikoiskirjailija, paljastan sopivasti elämästäni ja matkasta julkaisuun.

Jos osaisin piirtää, tekisin kirjailijavierailuja ja salamatkustajia varten kuvasarjan, jonka ensimmäisessä kuvassa joku kaivelisi roskista asioita ja aarteita löytääkseen eli dyykkaisi. Se kuvastaisi sitä, että kirjoittaja tonkii aiheita ja materiaaleja koko ajan joka puolelta. Toisen (ja omakin!) jäte on näkökulmaa vaihtaen kirjoittamisen välikappale. Kirjoittajan työ on raskasta ja voi käydä likaiseksi. Liian hieno ei voi olla eikä hajuherkkä. Kirjoittamista voisi verrata myös korukiven hiontaan tai kivenjärkäleen lohkomiseen veistokseksi. Ehkä dyykkaus tuli ensimmäisenä mieleen, koska sitä Pienissä sankariteoissa on.

Toisessa kuvassa olisi rähmäinen tiskipöytä, homeinen jääkaappi ja pyykkivuori. Olen perheellinen ja päivätyöllinen. Kirjoittamisen tila on nafti ja jotta sitä olisi ollenkaan, on tingittävä siivoamisesta. Minulla on sotkuinen perhe, olen itse sotkuinen ja laiska. Arki on yhtä selviytymistaistelua, mutta en osaa olla kirjoittamatta. Mitä olisi elämä ilman sitä?

Kolmannessa kuvassa olisi muutama kirjasto, kirjahylly ja tietokone, koska kirjoittamaan oppii lukemalla. Kaikkea voi ja pitää lukea. Ja kun tarpeeksi lukee, voi alkaa kirjoituttamaan ja toivoa, että joku niitä kynäilyjä lukisi. Kirjoittaminen ja tekstien julkaisemisen tavoittelu on kuulunut identiteettiini (onko liian iso sana tässä?) lapsesta saakka. Ei tässä siis sattumalta olla. Taustalla on tuhannet luetut tarinat ja sadat tekstirävellykset. Olen elänyt Pienien sankaritekojen Annan kanssa kevättalvesta 1999 saakka, joten olihan hänen aikakin päästä kansiin.

Neljännessä ja viimeisessä kuvassa olisi ihmisiä. He hymyilisivät ja kannustaisivat, opastaisivat, joku heristäisi sormea. Kirjoittaja ei nimittäin tee töitään yksin. Hänellä on opettajia ja kouluttajia, vähintään esikuvia (tai antiesikuvia!) sekä palautteenantajia. Hän näkee toivottavasti säännöllisesti muita kirjallisia ihmisiä, joista tarttuu tekstikeijupölyä, jota kai motivaatioksikin voisi sanoa. Lopulta toivottavasti hän saa lukijoita, jotka kompastelevat romaanihenkilöiden kanssa pienen matkan liikuttuen, nauraen ja nauttien ja jotka jäävät odottamaan uutta tekstiä ja teosta.

Näin minä kertoisin kirjailijaelämäni jäniksille. Esimerkiksi.

Jos pääset tiistaina Varkauteen kuudeksi minua tapaamaan, kerron ensimmäiset tunnelmat ja terveiset Savonlinnasta, jossa olen aiemmin päivällä kuuntelemassa Pieniä sankaritekoja -näytelmään sävelletyn musiikin ja tutustumassa lavastussuunnitelmiin. Keksimäni henkilöt saavat uuden elämän näyttämöllä keväällä 2016!

Share

Vastaa